Sateisia päiviä, väsymystä, liian vähän unta. Pimeät kuukaudet, uusi epilepsialääkitys ja järjetön stressimäärä ovat verottaneet osansa. Takana on puolisentoista kuukautta uuden lääkityksen alaisena, iltalääke toimii näinä päivinä lähes unilääkkeen tavoin. Oneway ticket seikkailemaan unimaailmoihin. Muistan pitkästä aikaa unet äärimmäisen tarkkaan, siellä unimaailmoissa olen valloittanut tämän maailman jo tuhannesti. Unissa rakastan, unissa yritän parhaani, unissa olen sellainen ihminen, joka välillä toivoisin olevani muutenkin. Unissa olen vahva ja määrätietoinen. Herääminen on vaikeaa, mutta hyvin pitkän unettoman kauden jälkeen tunnen myös tarvitsevani seikkailuja herra Nukku Matin kanssa. Keskiviikkona kävin MRI-kuvauksissa, tuloksia täytyisi vielä muutama päivä jaksaa odottaa. Tänään sain taas poissaolokohtauksen, ei ollut kuin vasta ehkä viides tällä viikolla. Verikokeissa piti käydä alkuviikosta, mutta en ole saanut itseäni ylös tarpeeksi ajoissa kertaakaan tällä viikolla. No, josko ensi viikolla sitten. Jos treffit Nukku Matin kanssa eivät taas pitkity liikaa.

Ei ole enää vaikea myöntää, että toisinaan mua pelottaa. On mulla ollut kaikenlaista vaivaa jo vuosien ajan, mutta eron jälkeen kaikki tuntui triplaantuvan - paska olo ja kaikki muutkin vaikeudet. Oireista tuli yhä pelottavampia, olen joutunut soittamaan ambulanssin itselleni matkalla töistä kotiin ja melkein kaatunut portaissa poissaolokohtauksen aikana. Tietyt jo entisestään heikemmät motoristiset kyvyt ovat heikentyneet. Suoraan sanottuna mua vituttaa, mua vituttaa olla "erilainen". Tänään mua on vaan oksettanut, sydän hakkaa milloin mitenkin ja väsyttää niin, että suihkuun meinasin nukahtaa. Onneksi huomenna on perjantai, huomenna matkaan suoraan töistä bussilla Turkuun viettämään laatuaikaa maailman kauneimman tytön, pienen prinsessani kanssa. Mikään ei voisi enempää piristää.

Np. Lynn Anderson - Snowbird

Päivitetty 24.2.2015, enhän mä missään EEG-kuvauksissa ollut, vaan MRIssä. Pienessä unessa on hyvä pohdiskella ja kirjotella, taas tuli huomattua.

Räkä poskella ajatuksia, lyhyesti.

Asuntoni ikkunat vetävät. Jos lähestyt niitä kämmen edellä, kymmenen senttimetrin päässä voit tuntea hienoisen tuulen. Se on ärsyttänyt minua jo pidempään, mutta en ole saanut aikaiseksi tehdä asialle mitään. Tällä hetkellä ikkunalaudat ovat osittain juuri sen vuoksi täynnä roinaa, osittain taas yksinkertaisesti koska muuallakaan ei tunnu olevan tilaa.

Heräsin tänään aamulla ennen kahdeksaa viluissani, kolmeen peittoon kääriytyneenä ja jaloista sikiöasennossa kiinni pitäen. Olen nyt jo kolmatta päivää kipeänä, ärsyttävin oire on jatkuvasti vuotava nenä. Yskiminen on jokseenkin kivuliasta, pää on kipeä aamusta iltaan. En muista, milloin viimeksi olisin ollut näin inhottavassa räkätaudissa. Jotain hyvää tässäkin on kuitenkin ollut. Viime viikolla kävin neurologilla ja sain reseptin vuosien tauon jälkeen epilepsialääkkeissiin. Aloitin vanhat tutut Trileptalit sunnuntaina, niiden aloituksesta johtuvasta väsymyksestä ei nyt tarvitse kärsiä töissä. Olen myös saanut paljon hyviä ajatuksia kuumehourailujen lomassa, en muista milloin näin levollisesti olisin asioita viimeksi miettinyt. Olen kärsinyt jatkuvasta stressistä jo pidempään, enkä muista milloin viimeksi olen nukkunut yhteen pätkään yli 5h unet. Aloin suunnittelemaan tälle vuodelle puhdistavia muutoksia, haluan oikeita muutoksia, janoan mielen virkistymistä ja positiivisia ihmisiä, kokemuksia elämääni. Syytän yhä itseäni monesta asiasta, asioista joista minun ei pitäisi. Olen yhä heikko, mitä tulee moneen asiaan. Vähän kuin lastenvalvojan tapaamisessa viime keväänä, pidin vain suuni kiinni, vaikka sanottavaa olisi riittänyt. Musta ei vaan ollut tappelemaan, vaikka enemmän kuin mitään halusin tytön muuttavan kanssani. Toinen osapuoli, tytön isä, osasi vetää oikeista naruista. Manipulointiahan se harrasti, kyllä minä siitä nykyään tietoinen olen. Erot eivät aina mene niinkuin toivoisi. Niin, läheskään aina.

Edessäni lautasella komeileva pinaattikeitto jäähtyy, nyt on pakko syödä ja palata vaaka-asentoon hourailemaan itsekseni. Kiitos, kun luit ajatuksiani.

Ps. Bloggailu kännykällä ei oo mun juttuni, tää on älyttömän kömpelöä!

Kaiken jälkeen olet Kaunis

Mä olen lukuisia kertoja aloittanut kirjoittamaan ajatuksiani, ajatellut että jotain ehkä kiinnostaisi lukea  mun kuulumisiani. Mä olen lopulta joka kerta kuitenkin tullut siihen tulokseen, että mä en itse ole vielä valmis jakamaan ajatuksiani sosiaalisessa mediassa. Tämän vuoden aikana on sattunut ja tapahtunut ihan uskomattoman paljon asioita. Tähän vuoteen mahtuu ero, tähän vuoteen mahtuu muutto paikkakunnalta toiselle, tähän vuoteen mahtuu paikkakunnan vaihtoja itseasiassa parikin kappaletta. Töitä on tullut tehtyä välillä vähän liikaakin, pientä burn outtia koettu ja siitä jotenkuten selvitty. Tänä vuonna olen käynyt pohjalla, tähän vuoteen mahtuu katumusta, tämän vuoden henkiset kasvut ja taistelut oman pääni kanssa ovat välillä tuntuneet liian rankoilta pienelle Dziille. Henkisten koettelemuksien lisäksi olen fyysisesti voinut hieman kehnosti ja ravaillut terveyskeskuksissa kerta toisensa perään, kesällä soitin erään työpäivän päätteeksi itselleni ambulanssin. Ensi viikolla lääkärirumbailu jatkuu, kun pääsen Neurologian kuntoutuspoliklinikalle ylilääkärin vastaanotolle.

Tänään tunnen kuitenkin voivani selviytyä tästä elämän vuoristoradasta, huomenna kaikki saattaa olla taas toisin. Yli kuuden kuukauden ajan olen reissannut kahden kaupungin väliä, koittaen normalisoida tyttäreni elämää, koittaen antaa itselleni anteeksi lähtöni. Kevät oli rankka, henkinen helvetti - se mitä eron jälkeen kotona oli, ja se miten sanat kadottivat merkityksensä tulivat ne kenen suusta tahansa, pakotti pakenemaan. Mun oli pakko päästä hengittämään, nukkumaan ja löytämään sanoille taas oikeat merkitykset. Se mikä silloin oli oman pääni kannalta paras ratkaisu, hankaloitti kaikkea muuta. Paperisodat turhauttivat, laskut erääntyivät kun kulut kasvoivat. Ikävä oli välillä sietämätöntä, tyttö jäi erossa monen mutkan jälkeen asumaan isälleen, mä en jaksanut lähteä huoltajuuskiistaan, mä en halunnut että tyttö menettää kumpaakaan meistä. Luovutin, ainakin jollain tapaa. Siitä vasta elämän vuoristorata starttasikin, ero tytöstä tuntui helvetilliseltä. Ja se on yhä vaikeaa. Matkustan kahden kaupungin välillä aina kun on rahallisesti siihen mahdollisuus, 1-3 kertaa kuussa käyn Turussa tai haen tytön luokseni viikonlopuksi, useimmiten pidennetyksi sellaiseksi. Nyt olen taas Turussa, viime viikonlopun vietin tytön kanssa lapsuudenkaverini luona. Toivon, että vielä joku päivä pääsen osoittamaan kiitollisuuteni niin tälle kaverille kuin myös kaikille muillekin, jotka ovat tämän vuoden aikana mua tukeneet. En tiedä missä olisin ilman heitä. Kaksi korvaamatonta ystävääni ovat majoittaneet minua ja tyttöä Turkuvisiiteilläni, osa on osoittanut tukensa kuuntelemalla kiemuraisia ajatuksiani ja osa - veljeni tyttöystävä hyvänä esimerkkinä, saaneet ajatukseni välillä hyvinkin kauas pois murheista ja stressistä. Ehkä ilman heitä en edes olisi tässä, olen itseasiassa melko varma siitä. Kiitos, kumarrus ja vielä kerran K I I T O S.

 No, nyt on joulu 2014. Mulla on aina ollut ristiriitaiset fiilikset joulusta, tänä vuonna nyt sitten eritoten. Eilen hain lapsuudenkaverini kanssa pikkuneidin päiväkodista, että tämän isä pääsi ostelemaan joululahjoja. Tuntui äärettömän oudolta mennä asuntoon, joka vielä joskus oli minullekin koti. En ollut ollut siellä hyvin pitkään aikaan, yleensä niinsanotut vaihdot ollaan suoritettu pihalla rappukäytävän edessä, juurikin sen vuoksi, että se ei tuntuisi niin oudolta kummallekaan osapuolelle. Eilenhän mä sitten vietin siellä lähemmäs kaksi tuntia, tein tytölle päivällistä ja ehkä saatoin hieman vilkuilla, että näkyykö siellä merkkejä kenenkään naishenkilön vierailusta. Lea esitteli samalla uusia lelujaan ja kertoi kaverilleni, kuinka kalat syövät ruohoa ja isi sekä äiti ovat ostaneet uusia leluja. Huomisen aaton tulen viettämään entisessä kodissani, tytön ja tämän isän kanssa. Mä en oikein tiedä mitä odottaa, toivon vain että me selvitään vuorokausi riitelemättä. Huomisesta tulee pisin aika, mitä ollaan tytön isän kanssa yhdessä vietetty hyvin pitkään aikaan. Sunnuntai-iltana tyttöä kotiin viedessäni rakas entinen rakkaani pysähtyi tyttöä alakerrasta noutaessaan niin lähelle, että melkein nappasin tämän halaukseen. Hulluksi olen kai tulossa, kun kuvittelin tuntevani miten tämänkin sydän hakkasi tuhatta ja sataa.

Now Playin'; Huge L - Vihellellen