Mulla on neiti tässä sylissä ja me kuunnellaan miehen iTunesin soittolistaa. Neitonen on melkein unessa, itse muuten vain horroksessa omien ajatuksieni kanssa. Miekkonen metelöi olohuoneessa, lakaisee lattiaa. Mä aloin tänään miettimään sitä, miten avoimesti oon puhunut täällä asioistani. Joitain se saattaa ehkä ihmetyttääkin, enkä mä aina itsekään oikein tiedä, että Miksi ihan kaikesta jauhan tänne. Ehkä tää jotenkin auttaa selvittää omaa päätäni, ja välillä kun tulee tosi hyvää palautetta lukijoiltakin. Sellasta ehdottomasti aina vaan kun tulee jotain sanomista mieleen.
Mä olen varmaan miljoonasti täällä kirjoittanut mun ehdottomuudesta takaisin Suomeen menemisen suhteen. Oon ollut moista ajatusta vastaan ihan siitä lähtien, kun 2010 keväällä pakkasin rinkkani ja jätin ihastuttavan Tampereen asuntoni avaimet vuokranantajalle. Mulle ei koskaan tullut mieleenkään palata takaisin Suomeen. Ei ennenkuin nyt.
Kiitos Espanjan talous, kiitos Euroopan talous, kiitos maailmanlaajuiset kriisit ja oma aikuistuminen.
Suomeen tullaan monestakin syystä, hyvin monesta. Meitä odottaa siellä mun perheeni, koirani ja asunto. Aion jatkaa bloggaamista siellä Suomessakin, ei tämä tarina pääty yhteen lentomatkaan ja väliaikaiseen maiseman vaihtoon. Postailuinspistä ja erilaisia aiheita tulee varmasti, kun pääsen venezuelalaisen mieheni ja pienen vauvamme kanssa Suomen puolelle hieman pidemmäksi aikaa.
Saa nähdä miten pitkään pysytään siellä, mutta välissä käydään talvilomalla anoppilassa. Suomessa ajattelin etsiä ilmaisen espanjankurssin itelleni, että pääsen vähän syvemmälle kieliopissa eikä pääse kieli muutenkaan unohtumaan niin paljon.
Luultavasti vielä pari viikkoa menee hieman harvemmin postauksin.. Nyt syöttämään Leaa!
Dzii
