Tänne kuuluu väsymystä.
Tekisi mieli kääriytyä peiton sisälle, pistää silmät kiinni ja mennä unimaailmoihin seikkailemaan. Lea ei kuitenkaan sitä nyt salli, tuossa vieressä se vaan lauleskelee ja pyörittelee tuttia kätösissään.
Mun pää on aivan täynnä kaikenlaisia ajatuksia, lähinnä tulevaisuuteen liittyviä murheita. Minne me täältä oikein mennään? Minne meidän matka jatkuu ensi vuoden puolella, kun ollaan taas Venezuelasta tultu Suomeen. Ei kovin paljoa houkuttelisi tännekkään jäädä. Mulla on jotenkin ihan turistifiilis täällä. Ja mulla on kamala ikävä kotiin - Barcelonaan. Millon tää ikävä helpottaa? Ehkä joudun sen kanssa elämään koko loppuelämäni.
Jälleen eilen muistelin vanhoja, tuli melkein itku silmään muistellessa kaikkia kauniita Barcelona-päiviä. Pitkän pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että vuosi 2010 oli ilman mitään suurempia tapahtumia, vain kertakaikkiaan täydellinen. No 2011 mentiinkin sitten Jackin kanssa naimisiin, maailman toiseksi ihanin päivä. Vuonna 2012 syntyi Lea - tarviiko sitä edes erikseen mainita, miten tunteikkaan täydellinen ja herkkä hetki se oli. Tuli ihan kyynel silmään, kun Lean näin ensimmäisen kerran. Se oli se maailman ihanin päivä. Tai ainakin hetki - loppupäivän olin ihan kuollut ja kivuissa. Kyllä se 9kk painajaismaisen kivulias(ehkä hieman liioitellusti sanottuna..) raskausaika kaikkine vaivoineen kyllä kertakaikkiaan loistavimmin mulle "korvattu", nyt mulla on oma kultakimpaleeni, jonka kasvua ja kehitystä saan parhailta paikoilta seurata päivästä toiseen. Kiitos Lea, kun olet siinä. Äiti rakastaa sua. ♥♥
Dzii
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti