Mä olen lukuisia kertoja aloittanut kirjoittamaan ajatuksiani, ajatellut että jotain ehkä kiinnostaisi lukea mun kuulumisiani. Mä olen lopulta joka kerta kuitenkin tullut siihen tulokseen, että mä en itse ole vielä valmis jakamaan ajatuksiani sosiaalisessa mediassa. Tämän vuoden aikana on sattunut ja tapahtunut ihan uskomattoman paljon asioita. Tähän vuoteen mahtuu ero, tähän vuoteen mahtuu muutto paikkakunnalta toiselle, tähän vuoteen mahtuu paikkakunnan vaihtoja itseasiassa parikin kappaletta. Töitä on tullut tehtyä välillä vähän liikaakin, pientä burn outtia koettu ja siitä jotenkuten selvitty. Tänä vuonna olen käynyt pohjalla, tähän vuoteen mahtuu katumusta, tämän vuoden henkiset kasvut ja taistelut oman pääni kanssa ovat välillä tuntuneet liian rankoilta pienelle Dziille. Henkisten koettelemuksien lisäksi olen fyysisesti voinut hieman kehnosti ja ravaillut terveyskeskuksissa kerta toisensa perään, kesällä soitin erään työpäivän päätteeksi itselleni ambulanssin. Ensi viikolla lääkärirumbailu jatkuu, kun pääsen Neurologian kuntoutuspoliklinikalle ylilääkärin vastaanotolle.
Tänään tunnen kuitenkin voivani selviytyä tästä elämän vuoristoradasta, huomenna kaikki saattaa olla taas toisin. Yli kuuden kuukauden ajan olen reissannut kahden kaupungin väliä, koittaen normalisoida tyttäreni elämää, koittaen antaa itselleni anteeksi lähtöni. Kevät oli rankka, henkinen helvetti - se mitä eron jälkeen kotona oli, ja se miten sanat kadottivat merkityksensä tulivat ne kenen suusta tahansa, pakotti pakenemaan. Mun oli pakko päästä hengittämään, nukkumaan ja löytämään sanoille taas oikeat merkitykset. Se mikä silloin oli oman pääni kannalta paras ratkaisu, hankaloitti kaikkea muuta. Paperisodat turhauttivat, laskut erääntyivät kun kulut kasvoivat. Ikävä oli välillä sietämätöntä, tyttö jäi erossa monen mutkan jälkeen asumaan isälleen, mä en jaksanut lähteä huoltajuuskiistaan, mä en halunnut että tyttö menettää kumpaakaan meistä. Luovutin, ainakin jollain tapaa. Siitä vasta elämän vuoristorata starttasikin, ero tytöstä tuntui helvetilliseltä. Ja se on yhä vaikeaa. Matkustan kahden kaupungin välillä aina kun on rahallisesti siihen mahdollisuus, 1-3 kertaa kuussa käyn Turussa tai haen tytön luokseni viikonlopuksi, useimmiten pidennetyksi sellaiseksi. Nyt olen taas Turussa, viime viikonlopun vietin tytön kanssa lapsuudenkaverini luona. Toivon, että vielä joku päivä pääsen osoittamaan kiitollisuuteni niin tälle kaverille kuin myös kaikille muillekin, jotka ovat tämän vuoden aikana mua tukeneet. En tiedä missä olisin ilman heitä. Kaksi korvaamatonta ystävääni ovat majoittaneet minua ja tyttöä Turkuvisiiteilläni, osa on osoittanut tukensa kuuntelemalla kiemuraisia ajatuksiani ja osa - veljeni tyttöystävä hyvänä esimerkkinä, saaneet ajatukseni välillä hyvinkin kauas pois murheista ja stressistä. Ehkä ilman heitä en edes olisi tässä, olen itseasiassa melko varma siitä. Kiitos, kumarrus ja vielä kerran K I I T O S.
No, nyt on joulu 2014. Mulla on aina ollut ristiriitaiset fiilikset joulusta, tänä vuonna nyt sitten eritoten. Eilen hain lapsuudenkaverini kanssa pikkuneidin päiväkodista, että tämän isä pääsi ostelemaan joululahjoja. Tuntui äärettömän oudolta mennä asuntoon, joka vielä joskus oli minullekin koti. En ollut ollut siellä hyvin pitkään aikaan, yleensä niinsanotut vaihdot ollaan suoritettu pihalla rappukäytävän edessä, juurikin sen vuoksi, että se ei tuntuisi niin oudolta kummallekaan osapuolelle. Eilenhän mä sitten vietin siellä lähemmäs kaksi tuntia, tein tytölle päivällistä ja ehkä saatoin hieman vilkuilla, että näkyykö siellä merkkejä kenenkään naishenkilön vierailusta. Lea esitteli samalla uusia lelujaan ja kertoi kaverilleni, kuinka kalat syövät ruohoa ja isi sekä äiti ovat ostaneet uusia leluja. Huomisen aaton tulen viettämään entisessä kodissani, tytön ja tämän isän kanssa. Mä en oikein tiedä mitä odottaa, toivon vain että me selvitään vuorokausi riitelemättä. Huomisesta tulee pisin aika, mitä ollaan tytön isän kanssa yhdessä vietetty hyvin pitkään aikaan. Sunnuntai-iltana tyttöä kotiin viedessäni rakas entinen rakkaani pysähtyi tyttöä alakerrasta noutaessaan niin lähelle, että melkein nappasin tämän halaukseen. Hulluksi olen kai tulossa, kun kuvittelin tuntevani miten tämänkin sydän hakkasi tuhatta ja sataa.
Now Playin'; Huge L - Vihellellen
