Ei tosiaan.
Mua hieman hävettää tuo intoilemiseni edellisessä postauksessa. Eilen iski takapakkia ja kunnolla.
Meidän oli tarkoitus saada mieheni sukulaisilta suht suurisummainen avustus - tai niin minä ainakin luulin. Viime viikolla mieheni kertoi äitinsä soittaneen, ja lopulta mainitsi summan, jolla he voivat meitä avustaa. Siinä sitten ikävä kyllä, sanoi hän määrän sanoessaan vahingossa "tuhatta", eikä "sataa". Jep, tosissani olen.. Väärinkäsitys!
Musta asiassa ei ollut edes mitään ihmeellistä, kun olihan oma isoäitini pistänyt aikamoisen summan meitä auttaakseen. Ajattelin siis eiliseen asti, että nyt vihdoin asiat helpottuisivat, saataisiin KAIKKI vanhat laskut maksettua ja pärjättäisiin ensi kuukin vielä ihan hyvin. No, eilen mulle sitten selvisi, että kyseessä tosiaan olikin kirjaimellisesti kymmenen kertaa pienempi rahasumma. Arvatkaa vaan, miten mä reagoin..
Loppupäivä kului tuskastellen, itkien ja murehtien. Miten sitä voikaan mennä niin hajalle? Jostain syystä suutuin miehellenikin, kun ei ollut tajunnut sanoa yhtään mitään, ei edes minun suunnitellessani seinien maalausta ja terassin kunnostamista, tai kun ostin sen kameran. En jaksaisi tällaista stressailua enää yhtään, ja nyt, muutaman iloisemman päivän jälkeen, jälleen itken tilannettamme. Turhauttaa ja ahdistaa, mutta eihän tälle tilanteelle mitään voi edes tehdä. Täytyy vain toivoa, miehen saavan töitä mahdollisimman pian. Ensi kuussa pitäisi ensimmäisen säälittävän pienen työttömyysrahan tulla.
Dzii
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti